Kiitos ja anteeksi

Muistammeko tarpeeksi usein kiittää läheisiämme ja ystäviämme saamastamme tuesta ja avusta? Muistammeko pyytää anteeksi tarpeeksi herkästi aiheuttamastamme mielipahasta? Pidämmekö toisiamme tarpeeksi suuressa arvossa, tietävätkö he sen?

Olen miettinyt elämääni muutaman viikon aikana tarkasti. En ole muistanut kiittää kaikkia lähelläni olleita ihmisiä, joilta olen saanut enemmän tukea, kuin olisin koskaan ymmärtänyt pyytää. En ole tajunnutkaan sitä, kuinka paljon minulla onkaan rakkaita ihmisiä ympärilläni.
Ystävät ovat kuunnelleet huoleni, lohduttaneet kun olen ollut surullinen, jakaneet ilon... Vanhemmat auttaneet tiukassa tilanteessa, koulukaverit auttaneet pysymään kärryillä koulun menoista, auttaneet ja jopa lemmikit ovat vaistonneet huonon oloni ja tulleet antamaan läheisyyttä - lohduttamaan.

Sanatkaan eivät voi kuvata sitä, kuinka kiitollinen olenkaan kaikesta saamastani avusta. Sitä kummasti huomaa yhtäkkiä, kuinka moni sitä välittääkään, kuinka moni on valmis antamaan jakamattoman tukensa ja lohdun pahana päivänä. Jos saamme tällaista kohtelua, meidänkin täytyisi muistaa jossain vaiheessa olla tukena ja lohtuna sille toiselle, kun tämä sitä tarvitsee. Olen liian vähälle huomiolle jättänyt sen, että minulla tosissaan on tukea ja lohtua ollut viimeisien vuosien aikana. Olen ollut liiankin kuuromykkäsokea huomatakseni sen, että itse en olekaan antanut vielä mitään takaisin. Ehkä olen antanut tukea ja lohtua, mutta en niin täyspainoisesti kuin olisi pitänyt.

Kiitos ja anteeksi ovat isoimpia sanoja kaikessa merkityksessään. Kun annamme avun ja saamme kiitoksen, joskus pimeäänkin syttyy pieni valo ja kaikki näyttää hetken taas paremmalta. Kun teemme väärin, pyydämme anteeksi ja saamme anteeksi, kaikki näyttää taas valoisammalta. Jos joku antaa meille tietä, muistammeko aina kiittää? Jos joku nostaa pudonneen tavaran, muistammeko aina sanoa kiitos? Jos vahingossa törmäämme johonkin, muistammeko aina pyytää anteeksi? Jos vahingossa astumme toisen varpaille, muistammeko aina pyytää anteeksi? Pienestä hyvästä tulee isompi hyvä sanalla kiitos. Isosta pahasta tulee pienempi paha sanalla anteeksi. Se, jonka varpaille astumme, saattaa hymyillä sen jälkeen, koska muistimme pyytää anteeksi. Jos joku nostaa pudonneen lapasesi sinulle ja muistat kiittää, hän varmasti hymyilee sen jälkeen, edes hetken.

Onko meille itsestäänselvyys se, että ihmiset kohtelevat toisiaan niinkuin toivoisivat itseään kohdeltavan, vai onko sittenkin niin päin, että kiitoksen ja anteeksipyynnön saaminen onkin harvinaisuus? Niillä sanoilla on monille äärettömän suuri painoarvo, ja täytyisi muistaa aina kiittää saamastaan. Lapsillekin opetamme sitä, että kuinka tärkeää on kiittää saamastaan, miksi siis me "aikuisen kengissä" seikkailevat emme muistakaan enää sitä painoarvoa mikä on sanoilla kiitos ja anteeksi?

Tyhjät sivut kaipaavat uutta tarinaa.

Tajusin yhtäkkiä, mikä tässä elämässä niin paljon itseäni stressasi ja ahdisti viime syksyn. Olin ihan hermoraunio, kyennyt mihinkään. Kaikki stressasi. Mikään ei tuntunut hyvältä. Yhtäkkiä tajusin sen, mistä se johtuu.

Neljä vuotta olen elänyt suhteessa, jossa joudun yksin tekemään lähes kaiken työn parisuhteen, kodin, yhteisen elämän eteen. Toiselle tärkeämpää oli pelata, ja viettää ns. "omaa aikaa". Minun kanssani vietetty aika olikin kumman tylsää ja arkipäiväistä, jota sitten ei tehnyt yhtään mieli haalia taikka arvostaa.

Tunsin oloni arvottomaksi, riittämättömäksi. Kolmen vuoden ajan suhteestamme väänsin itseäni jos jonkinmoiselle rullalle saadakseni toisen tyytyväiseksi, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Hän ei vaatinut paljoa, mutta tekemättömyydellään hän vaati minua hoitamaan kaiken yksin. Kolmen vuoden ajan koitin keksiä jos jonkinmoista keinoa, millä saisin hänet hereille, että en pysty tähän yksin. Kaikki keinot kokeiltuna väsähdin ihan täysin, ja aloin miettimään, mitä oikeen teen tässä. Miten jaksaisin tällaista koko lopun elämääni? Miksi haluan tuoda lapsen suhteeseen, joka ei toimi jos minä en jaksa? Miksi tuoda lapsi elämään joka on äidin puolelta täyttä työtä ja stressiä?

No, puhuin miehen kanssa, ja sanoin että ei ole enää halua yrittääkään odottaa että hän muuttuisi. Nyt on uuden sivun kääntäminen elämässä ajankohtainen, itsekunnioitusta täytyy olla ihmisellä sen verran, että jos jokin ei toimi niin jossain pisteessä on luovutettava.

Elämässä opetellaan kuitenkin rakastamaan, pettymään, luopumaan ja antamaan, ottamaan takaisin. Omassa elämässään kenenkään ei pitäisi joutua näyttelemään sivuosaa, vaan pääosa on se ainoa oikea rooli jokaisen elämässä. Pidemmän päälle pelkästään muista huolehtiminen vie veronsa ja siinä muuten tosissaan väsähtää! En yhtään ihmettele minkä vuoksi olinkin niin burn out koko syksyn. Nyt jaksan tosissaan jopa keskittyä opiskeluun ja työssäkäyntiin, omaan hyvinvointiini, omaan elämääni. Kuukausi sitten säikähdin sitä, että en enää rakastanut itseäni, en välittänyt itsestäni, välitin vain muiden mielipiteistä ja hyvinvoinnista. Oma hyvinvointini oli täysin toissijainen asia. Sen ei pitäisi mennä niin.

Ihmiset tekevät elämässään valintoja, jokaisella valinnalla on seurauksensa. Kadunko tätä päätöstä? En usko. Tiedän kuitenkin ikävän iskevän johonkin väliin, mutta siitä selviää. Tässä elämässä ei voi uneksia tietään eteenpäin ja olla kuplassa suojassa kaikelta pahalta. Se on vain kylmä fakta, joka on monelle liikaa.

Nyt olen oppinut taas nauttimaan elämästä. Nautin aamuvenyttelystä ja kupposesta kuumaa ennen kotoa lähtöä. Jaksan taas elää! Olen onnellinen. Niinkin kornilta kuin se kuulostaa, olen onnellinen. En tiedä koska viimeksi olisin ollut näin onnellinen.

Epäoikeudenmukaisuus

Sitä se ihmisen pieni mieli saa aikaan... Raskautta toivottu 1v 2kk ja risat, eilen vihdoinkin uskaltauduttu testaamaan ja illalla mielsin plussaksi haalean viivan.
Illalla olin jo niin iloinen plussasta. Vihdoinkin mun vuoro tuli! Ei ihme että on ollut oireita ja muuta...Nyt kuitenkin tarkemmin mietittyäni taitaapa tuossa mun mieltä järkyttää pelkkä viivanpaikka. Ilmeisesti olin katsonut testin juuri testiajan päättymisen jälkeen, jolloin tuo no. testi antaa viivanpaikkansa, jopa värillisenkin. Josko sitä nyt me testaajat opittaisiin oikeasti katsomaan testiä vain testiajan sisässä (tai oikeasti lukemaan ohjeet ennen testausta.com).
Taidanpa siirtyä kokonaan digitaalisiin testeihin, eipä tarvitse arpomaan ruveta.


Tuntuu epäreilulta ja epäoikeudenmukaiselta nähdä naisia vatsa pystyssä, ja vaikka vielä toisten lastensa kera. Tuntuu epäteilulta ja epäoikeudenmukaiselta lukea kuinka niin monella raskaus alkaa heti kun on alkanut yrittää, toinen ja kolmaskin samaten. Kun itsellään ei ole ensimmäistäkään. Vuosi tuntuu äärettömän pitkältä ajalta toivoa lasta, on niitäkin, jotka joutuvat toivomaan pidempään (all my respect!), eikä kuitenkaan ole mitään yleistä linjaa, koska raskauden voi toivoa alkavan. Kuulet todennäköisyyden, 90% pareista tulee raskaaksi ensimmäisen vuoden sisässä yrittämisen alkamisesta ja toivot kuuluvasi siihen 90%. Itse ilmeisimmin kuulun siihen 10% jotka eivät vuoden sisässä tule raskaaksi. Kukapa näiden tuntemuksien kanssa ei painisi...

Tarkastelin vuoden aikana lääkärissä käyntejäni. Musta tuntuu, että se on niin väärin, kun lääkärit eivät oikeasti tee mitään. Mä oon tämän vuoden aikana käynyt kahdesti gynekologilla yksityiselllä valittelemassa kierron heittelyjä, mitkä nyt eivät ole olleet normaalin 28-35 sisällä, vaan 29-80 välillä. Yleinen ohje olisi ollut että 6kk pillereiden lopettamisen jälkeen, jos kierrot heittelevät, mulle olis kuulunut sillon jo antaa resepti esim. teroluteihin.

Kaks kertaa mut on ultrattu, mitään ei oo nähty. PCO on suljettu pois, mutta miksi, oi miksi, mua ei oteta tosissaan? Inhottavia lääkäreitä. Vaikka kuinka toivonkin lasta ja yleinen linja ilmeisesti lääkäreillä on, että kun nainen toivoo lasta, sitä täytyy toppuutella, eikä auttaa. Musta  se on niin epäoikeudenmukaista, ettei nainen saa apua kierron häiriöihin, kun kerta sellasia on keksitty. Ja varsinkaan kun maksaa helkkari 160€ käynti siitä että kuulee et oottele vielä rauhassa. Anteeks nyt vaan..?!
Vaikka en yrittäisikään lasta saada alulle, niin olishan tässä pää ihan sekasin miettiessä, mikä mun kroppaa vaivaa kun ei toimi normaalisti! Mulle on ollut viime syksyn jälkeen ihan se ja sama tuleeko se lapsi nyt vai joskus, mutta kiertojen kanssa on aina fiilis - menkat myöhässä - joko olis mun vuoro...?

Mistä sitä ikinä tietää, koska on mun vuoro. Nyt täytyy lokakuuhun asti odottaa ja toivoa, että se lääkäri ottaa mut tosissaan! Ja toivoa sydämen pohjasta, että josko vuoden sisässä olisi raskaana. Masentava ajatus.

Luonnon rauha

Tiedättekö tunteen, kun on niin hiljaista, että korvissa ihan soi?
Kun mahdollisen äänen aiheuttaa vain tuulenvire, tai joku viaton luonnonkappale. Se rauha, kynttilänvalo lepattaa vieressä...  Katsoa pimeään metsään ja hengittää sisään kylmenevää syysyön ilmaa. Ei mitään häiriötekijöitä, ei ketään vieressä. Vain minä yksin, ajatukset seuranani. Hiljainen metsä ympärillä, tähdet ja kuu - koko maailman kaikkeus. Sitä yhtäkkiä tajuaakin, kuinka pieni ihminen onkaan.

Elämäni hienoimmat hetket ovat olleet juuri näitä. Hetken rauhoittuminen - itselleen tärkeiden asioiden vaaliminen, hetken hengähdys omassa rauhassa. Siinä voisi sanoa olevan yksi rentouttavimpia hetkiä tässä elämässä. Oman itsensä tiedostaminen eri tavalla... Voi kyllä tän puolentoista päivän jälkeen jo sanoa mielen olevan levollinen ja rentoutunut. Irtiotto arjesta. Tuntuu hyvältä.
Siis toisinsanoen suosittelen lähtemään vapaapäivänä luonnon helmaan rauhoittumaan. Ainakin mulla se toimii. Tuntuu kuin olis kiedottu pumpuliin, kun vaan nauttii rennosta olosta niin järjettömän paljon. Ei oo hetkeen näin hyvältä tuntunutkaan.

Pakko, täytyy, pitää, oltava...

En ymmärrä, kuinka välillä elämä tuntuu niin yksitoikkoiselta. Aamulla töihin, töistä kotiin. Kodinhoitoa, nukkumaan, taas töihin... Ja töissä samaa vanhaa päivästä toiseen. Kaipaan vaihtelua. Jotain. Jotain kimmoketta siihen, että elämä tuntuis hieman mielekkäämmältä.
Tai no - tuskin kukaan tuntee elämänsä erityisen ihanaks ja mielekkääksi kokoaikaisesti, teki mitä tahansa - aina on saatava jotain lisää, tehtävä jotain, oltava jossain, oltava jotain enemmän...

Muistelen välillä hetkittäin niitä lapsena/nuorena vietettyjä hetkiä, kun oli kumman seesteistä,lomistaan nautti täysin rinnoin, koulupäivän jälkeisistä leikkihetkistä ei sen vähempää... Silloin kun ei ollut niinkään pakkofiilis mistään muusta kuin vaikka koulusta tai läksyistä. Siihen tottui, koska se vaan oli pakko. Tai ehkä ennemmin niin päin - koska se kuului elämään, tyytyi siihen mitä oli.
Aikuisuuden kynnyksellä - aikuisuudessa elämässä täytyy tehdä valintoja, sinällään mitään ei ole pakko tehdä, jos ei halua. Tietyt elämisen edellytykset on tietty hoidettava - eihän tietenkään kenenkään ole pakko sitä sikolättiään siivota, jos sellaisessa viihtyy päivästä toiseen, mutta milläs hoitaisit asumismenot, elämisen kulut, jos ei olisi pakko tehdä töitä. Pakko ja pakko - sanoo joku, joka nauttii työstään.

Mut jotenkin, jollain lailla omissa toimissani tuntuu kadonneen se lapsuuden tietty seesteisyys. Kaippa se niin vaan menee... Lapsena sitä halusikin ihan erilaisia asioita - tavoittamattomiakin, sillä ei oikeen ollu käsitystä siitä, mitä täytyy tehdä saavuttaakseen tietyn unelman, mitä se vaatii. Sitä saattoi päivä tolkulla unelmoida tulevaisuudesta ja jättää asian sikseen - tulevaisuus vasta tulossa. Mutta nyt. Nyt pitää tehdä niitä valintoja. Ja yhtäkkiä täytyisikin olla joku unelma - joku tavoite. Jaa no siis, onhan mulla tavoite. Tavallaan.
Pääsin ammattikorkeakouluun kätilöksi opiskelemaan, enää tarvitsee vain odottaa, että opiskelut alkavat. Joo ja perheen perustaminen. Eli siis ammatin saaminen ja perheen perustaminen. Ainoa siinä vaan, että ne kun ovat niin isoja asioita, jotka vääjäämättä menevät omalla painollaan eteenpäin, ei siihen itse hirveästi voi vaikuttaa...

Naimisissa kolmiossa lemmikeiden kera, ainoa mikä puuttuu on ne kaksjalkaiset pienemmät tyypit. Vauvakuume siis. Vaivannut jo piiitkän aikaa. Ainoa mitä oon voinut sen eteen tehdä kun vihreää valoa ollaan näytetty, on ollut pillereiden heittäminen hornantuuttiin ja elämäntapojen parantaminen, elämästä nauttiminen. Ja sitten vain odottamaan, koska mahtaa kaivattua tulosta tulla. Yli vuosi tässä onkin jo mennyt, enkä toisaalta ihmettele, miksi se turhauttaa, jotain kun haluaa oikein kovasti, sen haluaisi vaikka samantien. Nyt vaan oon ollut sormet ristissä ja toivonut, että joko nyt... Ja olo on kuukaudesta toiseen, kuin lapsella, joka odottaa joulun saapumista.

Opiskelut alkavat vasta elokuun lopussa. Sitä täytyy kärsivällisesti odotella. Ei oo mitään mitä oikeastaan voisin tehdä ennen sitä, ei ole kirjalistoja, ei mitään millä pääsisin itsenäisesti alkuun. Töissä oon ollut toukokuun puolesta välistä asti, yhdessä vaiheessa kolmea työtä päällekkäin... Siinä vaiheessa alkoi maistua himpun liian karvaiselle, ja 65,5h/vko:n jälkeen päätin sitten pitäytyä vain yhdessä työpaikassa. Hyvä tuuri sinällään että edes on niitä töitä... Mutta kuitenkin... Tällä pohjakoulutuksella, (lukio/ylioppilas) ei hirveän hyvää työtä saadakaan, ellei käy äärettömän hyvä flaksi. Mikä mulla ei siis sinällään käynyt, vaikka flaksi kävikin työpaikan(paikkojen...) saamisessa. Työt alkaa maistua puulta, ja en malttais oottaa, että pääsen vihdoinkin koulun penkille, että saisin sen koulutuksen, jolla voisin joskus saada unelmieni työpaikan...

Nyt vois se aika vaan kiiruhtaa eteenpäin, niinkuin lapsena kesälomat sujahti ohi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.